Robert Burns 2026

 

Tekoälyn luoma runo Mikkelin Viskisieppojen Robert Burns päivälliseltä 24.1.2026.

Savun ja runon ilta Mikkelissä

Robert Burns -päivällinen viskisieppojen tapaan

Kun tammikuu sitoi Mikkelin järvet jäähän
ja pakkanen kirjoitti nimensä ikkunoihin,
kokontuivat yksitoista miestä ja naista –
ei sattumalta, vaan kohtalon ja maltaan kutsusta –
Ravintola Domin lämpimään suojaan.

He eivät tulleet vain syömään.
He eivät tulleet vain juomaan.
He tulivat muistamaan Robert Burnsia,
miestä, joka tiesi, että sydän puhuu parhaiten
kun kädessä on runo
ja pöydässä viski.

Ensimmäinen säe – meren ja tulen laulu

Pöytään kannettiin Cullen Skink,
meren lahja ja tulen kosketus,
savustetun koljan hiljainen laulu
kerman pehmeässä syleilyssä.

Vierellä seisoi purjoperunakeitto –
nöyrä, mutta ylpeä,
ja niin hyvä, että totuus horjui:
kuka oli allerginen ja mille?

Kauraleipä ja savuvoi saivat aikaan hiljaisuuden,
sellaisen, jota syntyy vain,
kun ihminen kohtaa jotain suurempaa kuin itseään.

Ja lasissa hehkui Ardbeg Cocnag,
syvä kuin yö,
savuisen mystinen kuin vuorten varjo,
ja joku kuiskasi:
“Jos tämä ei ole taidetta, mikä sitten on?”

Toinen säe – karitsan kruunu

Kun pääruoka saapui,
ei se tullut hiljaa.

Skotlantilainen karitsapata astui pöytään
kuin klaanin päällikkö,
jonka ääntä ei voi olla kuulematta.

Liemi puhui maasta ja tuulesta,
lihassa soi nummen historia,
ja haarukat kohosivat
kuin miekat taisteluun nälkää vastaan.

Ardbeg Bizarrebq leimahti lasissa,
outona ja rohkeana,
kuin Burns itse,
jos hän olisi syntynyt savupiipun sisään.

Joku sanoi:
“Tämä ei ole ruokaa.”
Hetken hiljaisuus.
“Se on kohtalo.”

Kolmas säe – muiston ääni

Silloin Timo nousi.

Sali hiljeni
kuin järvi ennen myrskyä.

Hän lausui runoja –
ei vain sanoja,
vaan muistoja
edellisistä päivällisistä,
illoista, jolloin savu ja nauru
kietoutuivat toisiinsa.

Mieli palasi hetkiin,
joissa aika ei kiirehtinyt
ja ystävyys maistui maltaalta.

Hienoa seuraa ovat viskisiepot –
veljet ja sisaret savun tiellä,
tarinoiden kantajat,
lasien ja runojen vartijat.

Ja kun sanat vaikenivat,
nousi yksi huuto,
ei vain äänenä,
vaan lupauksena:

Slàinte mhath!

 

Neljäs säe – makea rauha ja vaarallinen kauneus

Kun omenacrumble saapui,
oli kuin talvi olisi hetkeksi perääntynyt.

Vaniljajäätelö suli hitaasti,
niin kuin aika,
kun kukaan ei halua lähteä.

Ja silloin pöytään astui Loch Lomond,
Suomen Mallasviskiseuran 20v juhlapullote,
arvokas kuin runo,
mutta vaarallinen kuin totuus.

Hetken kukaan ei puhunut viskistä.
Se oli merkki siitä,
että viski puhui heille.

Viimeinen säe – savun jälki

Kun ilta murtui yöhön
ja Mikkelin kadut nielivät kulkijat yksi kerrallaan,
oli selvää,
että Robert Burns olisi hymyillyt.

Ehkä ylpeänä.
Ehkä hieman huolestuneena.

Mutta varmasti hän olisi sanonut:

“Ystävät,
runo on hyvä,
ruoka on hyvä,
mutta elämä –
se on paras silloin,
kun se maistuu savulta ja maltaalta.”

Ja ennen kuin kukaan ehti vastata,
hän olisi tilannut vielä yhden Ardbegin.

 

Kiitos kaikille mukavasta illasta. 

Miskalle kiitos hyvin valituista viskeistä, ne sopivat todella mahtavasti ruokien kanssa!

Kimmo