2026 UISGE XIV

Helmikuun alku Helsingissä on parhaimmillaan kirpeää pakkasta ja harmaata merta. Juuri siihen vuodenaikaan sopii täydellisesti Uisge – tapahtuma, jossa lasiin kaadetaan nestemäistä lämpöä ympäri Skotlantia ja maailmaa. Uisge ei ole pelkkä messu, vaan viskiharrastajien vuosittainen kohtaamispaikka: tislaamoita, riippumattomia pullottajia, maahantuojia, masterclasseja ja ennen kaikkea samanhenkistä porukkaa.

Salissa leijuu turvesavun, sherrytynnyrien ja tammikypsytyksen makea tuoksu. Jokaisella pöydällä on oma tarinansa – tislaamon historia, tynnyrivalinnat, vuosikerrat. Tasting-huoneissa puolestaan mennään pintaa syvemmälle: vertaillaan eri kypsytyksiä, kuunnellaan tarinoita tislaamoilta ja etsitään niitä harvinaisempia helmiä, joita ei tavallisesta Alkon hyllystä löydy.

Uisge on myös siitä hieno tapahtuma, että siellä ehtii oikeasti keskustella. Ei pelkkää maistelua, vaan ajatusten vaihtoa, mielipiteiden törmäyksiä ja yhteisiä oivalluksia. Siellä huomaa, miten moniulotteinen juoma viski on – ja miten eri tavoin me sitä koemme.

Saavuin suoraan junalla töistä Helsinkiin ja tavoitin sieppoparven ravintola Juovasta. Aikataulu oli napakka: kämpän avaimet saisimme vasta klo 16.00, ja minulla sekä Merillä oli ensimmäinen tasting jo klo 17.00. Ei siis aikaa turhalle hengailulle – reput selkään ja kohti majoitusta.

Timo oli varannut meille kämpän Hietalahdesta, ja se osoittautui oikein oivaksi valinnaksi. Tilaa riitti hyvin, ja löytyipä sieltä saunakin – tärkeä yksityiskohta viskiviikonlopussa. Ehdin hyvin ensimmäiseen varaukseeni, Elixir Distillers Masterclassiin.

Kyseessä on pullottamo, joka sekoittelee eri tislaamoiden viskejä tavoitellakseen haluamaansa makuprofiilia. Itselläni oli hieman ristiriitainen fiilis – olen tottunut nauttimaan nimenomaan tietyn tislaamon ilmaisusta ja tyylistä. Mutta myönnettävä on: viskit olivat oikein juotavia. Erityisesti Campfire sekä Port Askaig Cask Strength jäivät mieleen.

Tastingista oli luontevaa siirtyä alakertaan ruokailemaan. Perjantain Sieppo-edustus oli kuuden hengen vahvuinen, joista viisi jatkoi vielä lauantaillekin – yksi joutui palaamaan arkeen meidän muiden jatkaessa makumatkaa.

Messusalissa mahtui hyvin kulkemaan, ja löytyipä sieltä muutama todellinen herkkupalakin. Illalla minulla ja Timolla oli vielä vuorossa Lindores Abbey Distilleryn tasting. Nämä alamaan viskit olivat hienovaraisia ja tasapainoisia – tyylikkäitä, ei päälle käyviä. Ajatus Skotlannin reissusta sai taas yhden uuden etapin kartalle.

Sieltä siirryimme parin pubin kautta majoitukseen – päivän analyysit jatkuivat vielä hetken ennen kuin uni vei voiton.

Lauantai alkoi ensimmäisellä tastingilla klo 15.15. Vuorossa oli oma lempitislaamoni, Edradour Distillery, joka juhlisti 200-vuotista taivaltaan komealla kattauksella.

22-vuotias amarone-tynnyrissä kypsytetty oli varsin maukas ja moniulotteinen. 35-vuotias puolestaan oli väriltään lähes mustaa – syvä, intensiivinen ja silti tasapainoinen. Sellainen lasillinen, jota ei kiirehdi.

Päivän toinen tasting oli Arran Distillery. Tämä tislaamo kyllä osaa asiansa. Laadukasta tekemistä ja selkeä oma tyyli – jälleen yksi kohde, joka on pakko lisätä Skotlannin matkasuunnitelmaan.

Uisge XIV tarjosi taas kaikkea sitä, mitä tältä viikonlopulta toivoikin: hyviä viskejä, parempaa seuraa ja muutaman uuden unelman tislaamovierailuista.

Kimmo 

Robert Burns 2026

 

Tekoälyn luoma runo Mikkelin Viskisieppojen Robert Burns päivälliseltä 24.1.2026.

Savun ja runon ilta Mikkelissä

Robert Burns -päivällinen viskisieppojen tapaan

Kun tammikuu sitoi Mikkelin järvet jäähän
ja pakkanen kirjoitti nimensä ikkunoihin,
kokontuivat yksitoista miestä ja naista –
ei sattumalta, vaan kohtalon ja maltaan kutsusta –
Ravintola Domin lämpimään suojaan.

He eivät tulleet vain syömään.
He eivät tulleet vain juomaan.
He tulivat muistamaan Robert Burnsia,
miestä, joka tiesi, että sydän puhuu parhaiten
kun kädessä on runo
ja pöydässä viski.

Ensimmäinen säe – meren ja tulen laulu

Pöytään kannettiin Cullen Skink,
meren lahja ja tulen kosketus,
savustetun koljan hiljainen laulu
kerman pehmeässä syleilyssä.

Vierellä seisoi purjoperunakeitto –
nöyrä, mutta ylpeä,
ja niin hyvä, että totuus horjui:
kuka oli allerginen ja mille?

Kauraleipä ja savuvoi saivat aikaan hiljaisuuden,
sellaisen, jota syntyy vain,
kun ihminen kohtaa jotain suurempaa kuin itseään.

Ja lasissa hehkui Ardbeg Cocnag,
syvä kuin yö,
savuisen mystinen kuin vuorten varjo,
ja joku kuiskasi:
“Jos tämä ei ole taidetta, mikä sitten on?”

Toinen säe – karitsan kruunu

Kun pääruoka saapui,
ei se tullut hiljaa.

Skotlantilainen karitsapata astui pöytään
kuin klaanin päällikkö,
jonka ääntä ei voi olla kuulematta.

Liemi puhui maasta ja tuulesta,
lihassa soi nummen historia,
ja haarukat kohosivat
kuin miekat taisteluun nälkää vastaan.

Ardbeg Bizarrebq leimahti lasissa,
outona ja rohkeana,
kuin Burns itse,
jos hän olisi syntynyt savupiipun sisään.

Joku sanoi:
“Tämä ei ole ruokaa.”
Hetken hiljaisuus.
“Se on kohtalo.”

Kolmas säe – muiston ääni

Silloin Timo nousi.

Sali hiljeni
kuin järvi ennen myrskyä.

Hän lausui runoja –
ei vain sanoja,
vaan muistoja
edellisistä päivällisistä,
illoista, jolloin savu ja nauru
kietoutuivat toisiinsa.

Mieli palasi hetkiin,
joissa aika ei kiirehtinyt
ja ystävyys maistui maltaalta.

Hienoa seuraa ovat viskisiepot –
veljet ja sisaret savun tiellä,
tarinoiden kantajat,
lasien ja runojen vartijat.

Ja kun sanat vaikenivat,
nousi yksi huuto,
ei vain äänenä,
vaan lupauksena:

Slàinte mhath!

 

Neljäs säe – makea rauha ja vaarallinen kauneus

Kun omenacrumble saapui,
oli kuin talvi olisi hetkeksi perääntynyt.

Vaniljajäätelö suli hitaasti,
niin kuin aika,
kun kukaan ei halua lähteä.

Ja silloin pöytään astui Loch Lomond,
Suomen Mallasviskiseuran 20v juhlapullote,
arvokas kuin runo,
mutta vaarallinen kuin totuus.

Hetken kukaan ei puhunut viskistä.
Se oli merkki siitä,
että viski puhui heille.

Viimeinen säe – savun jälki

Kun ilta murtui yöhön
ja Mikkelin kadut nielivät kulkijat yksi kerrallaan,
oli selvää,
että Robert Burns olisi hymyillyt.

Ehkä ylpeänä.
Ehkä hieman huolestuneena.

Mutta varmasti hän olisi sanonut:

“Ystävät,
runo on hyvä,
ruoka on hyvä,
mutta elämä –
se on paras silloin,
kun se maistuu savulta ja maltaalta.”

Ja ennen kuin kukaan ehti vastata,
hän olisi tilannut vielä yhden Ardbegin.

 

Kiitos kaikille mukavasta illasta. 

Miskalle kiitos hyvin valituista viskeistä, ne sopivat todella mahtavasti ruokien kanssa!

Kimmo 

2025 Pikkujoulutasting, perinne jatkuu.

 

27.12.2025 Mikkeli oli hiljainen, juuri sillä välipäiville ominaisella tavalla. Jouluaatoksi saatu lumi oli peittänyt maan kauniisti, mutta nyt siitä oli enää muistot jäljellä. Vuosi veti viimeisiään ja kaupunki tuntui ottavan hetken rennosti.

Kolme sieppoa saapui yksi kerrallaan Ravintola Domin nurkalle. Aloitusajaksi oli sovittu kello 17, ja suunnitelma oli yksinkertainen: pikkujoulut, tasting ja hyvä seura. Miska oli hoitanut oleellisen ja loihti meille kolmen viskin kattauksen: 21-vuotiaan Arranin, 14-vuotiaan port cask Tomatinin ja Glenmorangie Signetin.

 Viskejä maisteltiin rauhassa ja mielipiteitä vaihdettiin sitä mukaa kun lasit tyhjenivät. Yksi löysi nahkaa, toinen hedelmiä. Juuri tämä tekee maistelusta parasta – ei ole yhtä oikeaa vastausta, vaan jokaisella oma näkemyksensä, ja kaikki kelpaavat.

Ilta eteni leppoisasti. Yksi viski vei ajatukset Islaylle, toinen vanhaan varastoon ja kolmas jonnekin lapsuuden takkatulen ääreen – tai ainakin sinne, missä mieli sillä hetkellä halusi olla. Muistiinpanoja ei tehty. Tämä ei ollut sellainen ilta.

Viskien laittaminen paremmuusjärjestykseen oli yllättävän hankalaa, sillä jokainen oli omalla tavallaan erinomainen. Järjestys oli silti pakko päättää. Voittajaksi nousi Tomatin neljällä pisteellä. Arran ylsi samaan pistemäärään, mutta jäi toiseksi vähäisempien kahden pisteen äänten vuoksi. Glenmorangie sijoittui kolmanneksi yhdellä pisteellä.

Kun Dom alkoi täyttyä, vedimme takit päälle ja siirryimme Holviin. Ulkona pakkanen nipisti hieman poskia, mutta askel oli kevyt. Holvissa pöytä odotti valmiina, ja viskin tilalle tuli hetkeksi ruoka ja viini. Seura vahvistui vielä yhdellä, kun Mia liittyi mukaan.

Nautimme Holvin menun alusta loppuun. Aluksi pöytään kannettiin grillattua sydänsalaattia limevinaigretella, homejuustolla ja pinjansiemenillä sekä friteerattua ahvenwallenbergia pikkelöidyn fenkolin ja gribichekastikkeen kera. Pääruokana tarjottiin maissikananrintaa, mustakaalipaistosta, tomaattia ja sherry-huhtasienikastiketta. Kimmo ja Timo ottivat vielä väliin palan juustoa kirsikka-sipulihillon kanssa. Jälkiruoaksi saimme paahdettua valkosuklaa-pannacottaa kinuskin, kauran ja mustaherukan kera. Viinit osuivat nappiin ja ruoka oli kauttaaltaan erinomaista – melkein kieli meinasi mennä mennessään. Kaksi tuntia vierähti huomaamatta.

Juteltiin menneestä vuodesta: hyvistä pullonavajaisista, pienistä pettymyksistä, siitä yhdestä viskistä jota kukaan ei halunnut muistaa ja toisesta, jota ei koskaan unohdeta.

– Ensi vuonna sitten taas, joku totesi.
– Tietenkin, vastasi toinen, aivan kuin muuta vaihtoehtoa ei olisi ollutkaan.

Ilta ei päättynyt näyttävästi. Ei viimeistä maljaa eikä suuria puheita. Vain hyvä seura, Mikkelin talvi ja tunne siitä, että kaikki oleellinen oli juuri siinä hetkessä.

Kun tiet erosivat, jokainen tiesi saman asian: tämä ei ollut vain tasting. Tämä oli perinne.

Kiitos paikalla olleille mukavasta illasta!

Kimmo

(ai-avustuksella) 

2025 Keilaus & Klubi-ilta

Elämä on kuin keilarata - joskus tulee täysosuma, usein kaatoja, mutta aina välillä myös prikkoja ja hitaasti vieriviä palloja!

 

Viiden Siepon voimin – ja yhden kannustaessa – suuntasimme 2.12.2025 perinteiselle joulukuun keilaillalle. Tunnelma oli leppoisa, mutta pieni kilpailuhenki heräsi nopeasti osallistujissa. Keiloja kaatui vaihtelevalla menestyksellä, ja lopulta pitkään altavastaajana ollut Kimmo käänsi tilanteen edukseen voittaen illan pisteet.

Keilailun jälkeen siirryimme ravintola Domiin, jossa meitä odotti kolmen australialaisen tisleen tasting. Saimme mukaan myös kolme lisävahvistusta makuelämystä jakamaan. Maistelussa oli tarjolla Starward-tislaamon tuotteita: Left-Field (punaviinitynnyrikypsytetty), Ginger Beer Cask #7 sekä Peated Finnish.

Starward on aloittanut toimintansa vuonna 2015. Tislaamon perustaja David Vitale omaa italialaiset sukujuuret, mikä näkyy tislaamon punaviinitynnyrikypsytyksen suosimisessa.

Tastingin tunnelmia:

• Left-Field oli kevyesti juotava, hedelmäinen ja yleisesti pidetty.

• Ginger Beer Cask #7 toi makuun selkeän inkiväärisävyn – lähes inkiväärishotin intensiteetillä. Mielenkiintoinen erikoisuus!

• Peated Finnish tarjosi savuisuutta, mutta melko kevyesti. Savu jäi hiukan taka-alalle, eikä noussut aivan pääosaan.

Pisteet:

• Left-Field: 12 pistettä

• Ginger Beer Cask: 12 pistettä

• Peated Finnish: 5 pistettä

Kiitos kaikille osallistujille mukavasta illasta!

— Kimmo

 

Viskiä&Ruskaa Vol 4 19.-21.9.2025

 - Me löysimme koko laatikollisen viskiä, kertoi Muumipeikko.

- Hienoa! sanoi äiti. – Silloinhan meidän pitää tehdä huviretki.

Isä nauroi ja sanoi: – Voi sinun huviretkiäsi!

"Muumi Pappa"

Tämän syksyiseen Viskiä & Ruskaa -reissuun osallistui kolme Sieppoa. Hetken pohdinnan jälkeen piti päättää, mihin suuntaan tämän vuoden retki suuntautuisi. Viimevuotinen Ilomantsin matka oli onnistunut ja asetti suunnittelijalle kovat odotukset.

Tällä kertaa suunnitelma muotoutui kohti Kyrön tislaamoa ja Seinäjokea. Vierailu tislaamolle varattiin lauantaille, joten retken “ruska”-osuus päätettiin toteuttaa jo perjantaina. Sopiva kohde löytyi helposti, eikä se vaatinut suurta koukkausta matkalla.

Lähdimme liikkeelle perjantai-aamuna auton nokka kohti Seinäjokea. Matkalla poikkesimme Tuurin kyläkaupassa täydentämässä unohtuneita varusteita.

Heti Alavuden jälkeen käännyimme päätieltä kohti Mulkkujärveä, jonka ympäriltä löytyi noin seitsemän kilometrin pituinen mukava kävelyreitti. Sää oli mitä mainioin tällaiselle retkelle. Alku kuljettiin hiekkatietä pitkin, ja pääsimme heti alkuun kokemaan suomalaisen "erämaan" sosiaaliset säännöt, kun keskellä “korpea” pyöräilijä huomautti meitä koko tien valtaamisesta – vaikka tilaa ohitukseen olisi ollut enemmän kuin riittävästi.

Reitti jatkui kuitenkin pian mukavana polkuna metsän siimeksessä. Reitin lopussa sijaitsevalla laavulla pidimme tauon ja paistoimme lounaan. Pieni haaste tuli vastaan, kun puuvajassa ei ollut halkoja, vaan vain vanhoja lankunpätkiä, mutta niilläkin saatiin nuotio syttymään.

Seinäjoelle saavuttuamme majoituimme varattuun huoneistoon, johon mahduimme mainiosti. Kävimme vielä ostamassa aamupalatarpeita – ja kuskin kuivaan suuhun jotain täytettä.

Illan vietimme Irish Pub Danny Boyssa, jossa oli erinomainen valikoima tisleitä. Illan mittaan selvisi, että pubin omistaja on edesmenneen Mikkelin Viskisieppoklubin kummisiepon Leevin kummipoika. Oli mukava muistella Leeviä – hän oli hieno ihminen, joka jakoi tietojaan ja kokemuksiaan vilpittömästi.

Lauantaina ohjelmassa oli vierailu Kyrö Distillery Companyn tislaamolla Isokyrössä.

Kyrön tarina sai alkunsa saunan lauteilla, kun viisi ystävystä siemaili amerikkalaista ruisviskiä ja ihmetteli, miksei Suomessa – tässä ruista rakastavassa maassa – tislattaisi viskiä siitä. Yllättäen ajatus tuntui hyvältä vielä seuraavanakin aamuna, ja niin Kyrön tarina alkoi.

Sopivaa tilaa tislaamolle etsittäessä ystävykset löysivät Kyröjoen rannalta vanhan meijerin, joka oli jäänyt tyhjilleen. Rakennus on 1900-luvun alusta, ja sen tiloissa on aikanaan kehitetty myös suomalaisten rakastama Oltermanni-juusto.

Koska taksimatka tislaamolle olisi maksanut 88 € suuntaansa, yksi meistä uhrautui kuskiksi. Kierros tislaamolla ei varsinaisesti tuonut meille uutta tietoa, mutta oli mielenkiintoista nähdä tuotantotilat ja kuulla tarkemmin, miten heidän viskinsä syntyvät.

Kierroksen jälkeen pääsimme maistamaan viittä tislaamon tuotetta:

• Kyrö Malt

• Kyrö Malt Oloroso

• Kyrö Peat Smoke

• Kyrö Wood Smoke

• Kyrö Napue

Oma suosikkini oli Oloroso sekä Peat Smoke -versio.

Illalla nautimme illallisen Ravintola Juurella, jossa otimme täyden seitsemän ruokalajin menun – ja jokainen annos oli aivan loistava. Tätä ravintolaa voi suositella lämpimästi.

Reissu oli kokonaisuudessaan upea: saimme maistella erinomaisia viskejä, nauttia luonnosta ja hyvästä ruoasta – ja mikä tärkeintä, seurasta. 

Kiitos kaikille mukana olleille tästä hienosta matkasta!

Kimmo 

2025 Alamaan kisat

---

Ulla-myrsky riehui torstaina ja perjantaina kuin mökkinaapurin lehtipuhallin lokakuussa – äänekäs, arvaamaton ja aiheutti vahinkoa, mutta lauantaina sää oli kuin tilauksesta kisakunnossa. Mikkelin Viskisieppo-klubin vuotuiset ja legendaariset Alamaankisat päästiin järjestämään tutulla ja turvallisella – joskin hieman pehmeäpohjaisella – kisapaikalla.

Päällekkäiset menot verottivat osallistujamäärää. Esimerkiksi viime vuoden mestari joutui jäämään töihin – ilmeisesti hänen työnantajansa ei vieläkään ymmärrä Alamaankisojen kansallista merkitystä. Tästä huolimatta neljä urhoollista Sieppoa saapui paikalle klo 12.00, valmiina kilpailemaan kunniasta, kunnianrippeistä – ja mahdollisista alaselän lihasrevähdyksistä.

Lajeina olivat vanhat kunnon klassikot: kivenheitto, moukarinheitto, painonheitto, heinäsäkinheitto ja hirrenheitto – eli kaikki sellaiset lajit, joita ei suositella esim. parkkipaikalla suoritettaviksi. Uutena lajikokeiluna Kimmo toi mukanaan jousen, jolla saatiin lisää jännitystä – ja onneksi ei yhtään reikää osallistujiin. Tosin maalitaulun rakennetta jouduttiin hieman vahvistamaan, kun Timon ensimmäisen laukauksen jälkeen nuolia ei meinannut saada irti ilman rengasrautaa.

Kisat sujuivat leppoisassa mutta kilpailuhenkisessä tunnelmassa. Tulokset olivat yllättävän tasaisia, ja jousiammunta herätti sen verran suurta kiinnostusta (ja lievää hermostuneisuutta), että se on mitä luultavimmin mukana myös ensi vuonna.

Timo vei mestaruuden varsin selvällä erolla, vaikka väitti itse heitelleensä painoa vain "lämmittelymielessä". Meri voitti naisten sarjan – todennäköisesti pelkällä katseella, sillä niin vakuuttavaa suorittamista nähtiin.

Isot onnittelut voittajille ja hatunnosto kaikille osallistujille – erityisesti niille, jotka muistivat ottaa mukaan sekä urheiluhengen että vaihtokampetta.

Siepposalkun antimia oli täydennetty ennen kisoja ja kisan aikana, sieltä oli mukava maistella maistuvia tisleistä. Tämähän ei ole näissä kisoissa mitään dopingia! 

 Kisojen päätteeksi suunnattiin perinteiseen tapaan saunan kautta grillin ääreen, missä Tuire loihti makoisat eväät ilman taikasauvaa mutta suurella sydämellä. Siitä oli hyvä lähteä kotiin – venyttelemään, lepäämään ja miettimään, kuinka ensi vuonna heitetään pidemmälle, tarkemmin – tai ainakin tyylikkäämmin.

 

Kimmo 

2025 Kota

 

Tämänvuotinen kotatasting pidettiin Timon vanhempien kodalla – täydellinen paikka virittää sieppojen kokoontuminen käyntiin. Aluksi paikalle lehahti neljän Siepon parvi, ja ennen pitkää meitä oli kasassa viisi Sieppoa sekä pari ulkopuolista vahvistusta.

Aamu antoi odottaa parastaan: lunta tuli vaakasuoraan ja maisema oli kuin suoraan joulukortista — tosin siinä vaiheessa olisi tehnyt mieli vain pysyä peiton alla. Alun perin suunnittelin tulevani pyörällä, mutta lumisade sai pyöräsuunnitelmat vaihtumaan auton ratin taakse. Onneksi puolenpäivän jälkeen pilvet väistyivät ja keli kirkastui oikein mainioksi.

Kotaan saatiin tulet roihuamaan, ja pian kaivettiin esiin siepposalkku, jonka sisältöä oli viisaasti täydennetty muutamalla uudella tisleellä. Dramien lomassa juttu lensi tuttuun tyyliin ja tunnelma oli lämmin, vaikka ulkona vielä viima puhalsi.

 Timo ja Tuire olivat tehneet upeaa työtä ruokien kanssa! Alkupalaksi nautittiin klassista cock-a-leekie-keittoa, ja pääruokana saimme savolaisella twistillä valmistettua haggista. En tiedä mitä taikoja keittiössä oli tehty, mutta harvoin on sisäelimet maistuneet niin taivaallisilta!

Loppuiltapäivä huipentui Mikan kanssa avannon teolla — kumpikin omalla, hyvin persoonallisella tyylillään. Kun sauna vihdoin alkoi olla täydellisessä löylylämmössä, minun oli pakko kerätä kamppeet ja suunnata kotiin koiria hoitamaan.

 

Iso kiitos kaikille mukana olleille – oli taas kerran huikean hieno päivä!